Koulutus vanhentaa

Olipa kiva herätä uuteen aamuun ja viikkoon kertaheitolla yhdeksän vuotta ikääntyneenä. Näin kävi tasapuolisesti vuonna 1966 syntyneille sekä akateemisten perheiden (määritelmä: vähintään toinen vanhemmista maisteri tai tohtori) lapsille että työläiskakaroille. Ihmeikääntyminen on täyttä totta, ainakin mikäli on uskominen Helsingin Sanomien uutisointia Osmo Kivisen & co tutkimuksesta "Eliittiyliopistosta massakorkeakoulutukseen: koulutuksen laajentuminen, mahdollisuuksien tasa-arvo ja yliopistokoulutuksen tuotot".

Henkilökohtaisesti positiivista uutisessa on se, että yllättäen 1966 syntyneet yliopistokoulutuksen hankkineet tienaavat sekä kolme- että viisikymppisenä enemmän kuin 1946 syntyneet. Pikkaisen henkilökohtaisesti negatiivista on se, että olen kuluttanut kaikki kolmekymppisenä tienaamani rahat ja viisikymppinen en tiennyt vielä olevani. Mutta kiva, että tämän uuden ja pikkaisen yllättävän infon varassa tuloja on enemmän kuin 1946 syntyneillä. Kerrankin - edes imaginäärisesti - jotain enemmän kuin tällä suurella tulppaikäluokalla!

Työläistaustaisesta sexsex -ikäluokassani olen siis kummajainen. Kivisen & co mukaan ei-akateemisten perheiden jälkeläisistä vaivaiset 11 % eksyi yliopistoon. Monien mielestä tämä kymmenyskin olisi saanut ohjautua samaan osoitteeseen kuin ne yhdeksän muutakin. Sorry. Mitäs päästitte kaltaistani sosiaalista pääomaa omaavan, lähiön ja pioneerikerhon kasvatin häiriköimään akateemista rauhaa.

Akateemisten perheiden kuuskutosten vesoilla yliopiston ovet avautuivat 56 % todennäköisyydellä. Kiva heille. Nyt enää pelottava kysymys kuuluu "kuinka pieni on se prosentti ei-akateemisten tenavista, jotka päätyivät siihen paljon puhuttuun tohtoriputkeen?". Sitä turkulaiset koulutussosiologit voisivat seuraavaksi valaista meille...

Hakija ei aina saa - edes apurahaa!

Raportti tieteen ja taiteentekijöiden työttömyysturvan

parantamisen edellytyksistä julkaistiin tänään. Sen saa työministeriön sivuilta klikkaamalla tästä.

Selvitysmies Järvisen - siis Pasin paketti - on perusteiltaan oikeansuuntainen. Rakentavan ratkaisunhaun keskella silmään pistää kuitenkin sivun 19 "apurahan haun" rangaistavuus.

Järvinen ehdottaa:
"Ehdotus: Tutkijakoulutuksesta ilman omaa syytään työttömäksi jääneen tulee olla oikeutettu työttömyysturvaan. Sen jälkeen tutkimustoimintaa tulisi pitää päätoimisena vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi silloin, jos hän saa tai hakee saman tutkimuksen jatkamiseen apurahaa, kieltäytyy tarjotusta muusta palkkatyöstä tms."

Oletan, että päivän tiedotustilaisuudessa pääsimme ministerin ja selvitysmiehen kanssa yksimielisyyteen siitä, että a) itse hakeminen ei voi olla päätoimisuuden tunnusmerkki, mutta apurahan saaminen ja ennen muuta apurahan käyttö on merkki siitä, että tutkija työllistyy apurahakautena ja b) samaan tutkimukseen jatkorahoituksen hakeminen ei voi olla kriteeri päätoimisuuden jatkumisesta. Ja lienee jopa peräti toivottavaa, että tutkija pysyy samassa tutkimuksessa, eikä poukkoile holtittomasti aivotutkimuksesta historiantutkimukseen, eikä ainakaan päinvastoin.

Ja varmemmaksi vakuudeksi ongelman ydin katujen kielellä. Ei kai se, että menee baariin aikomuksenaan saada, vielä merkitse sitä, että saa. Sama odotuksen ja kokemuksen jännite pätee myös apurahojen haussa. Moni lähettelee anoen apurahakuponkeja, mutta vain osa hakemuksista johtaa apurahan saantiin.