SAK:laisen ammattiyhdistysliikkeen
14.5. valtuuston puheenvuoronsa siivittämänä(ja
JHL:n) pj. Tuire Santamäki-Vuori avaa keskusteluyhteyksiä prekaarin työnteon maailmaan mm. HS mielipidekirjoituksessa 19.5. ja
Motiivi -lehden 6/2009 kirjoituksessa. Santamäki-Vuori tuo reilusti esiin ay-liikkeen aiemman liiallisen keskittymisen VAIN vakinaisten ja kokoaikaisten työpaikkojen edistämiseen ja tästä samasta näkökulmasta kummunneen pätkä- ja silpputyön sääntelyn. Valtuuston pj. korostaa edunvalvonnan toisen raiteen avaamista, sen kehittämistä mm. sosiaaliturvan keinoin.
Lievää kremlologiaa harrastaen on syytä ymmärtää vähintäänkin neljä ulottuvuutta Santamäki-Vuoren kirjoituksista.
- Ensinnäkin kirjoituksessa ei moralisoida paskatöitä ja prekariaatin työhaluttomuutta. Tässä uudessa ajattelussa on vettä virrannut paljon, ja ay-liike ei ole astumassa samaan virtaan ja argumentaatioon kuin vielä muutama vuosi sitten.
- Toiseksi, kun maan suurimman palkasaajaliiton pj. asettuu tasavertaisesti neuvottelu- ja yhteistyöasetelmaan prekariaatian kanssa, niin se ei ole sattumaa. On ymmärrettävä se, että edunvalvontaliikkeellä on halua kuulla, kuunnella ja pohtia ja tehdä yhdessä ja eri näkökulmista ratkaisuja työn ja toimeentulon kysymyksiin.
- Kolmanneksi Santamäki-Vuori avaa sovitellun päivärahan jatkokehittelyllä vajaatyöllisyydestä aiheutuville tulonmenetyksille tuloturvaa. Olen ymmärtänyt hänen tarkoittavan
pysyvää tulotukea. Perustuloa janoavien joukoissa kannattaa ehkä sittenkin katsoa tämä kortti, ennen kuin huudetaan päivän HS mielipideosaston Tuomo Lindholmin kirjoituksen "Ay-liike ei ymmärrä prekariaattia" tapaan kovin kovaan ääneen, että prekariaatin tarpeissa ei ole kyse sosiaaliturvasta. Kertarysäyksenomaista vallankumousta odotellessa maailmaa kannattaa parantaa realistisen reformipolitiikan keinoin.
- Neljänneksi on hyvä ymmärtää, että pooleja ja haluja on tässä(kin) maassa enemään kuin kaksi. Prekariaatti itsessäänkään ei ole kovin yhtenäinen, vaan maailma ja sen mahdollisuudet saattavat näyttää samanaikaisesti sekä samalta ja eriltä, kun sitä katselee ikääntyvän +50 vuotiaan koko ikänsä siivoustyötä tehneen naisammattilaisen tai toisaalta alle kolmekymppisen korkeastikoulutetun tietotyöläisen vinkkelistä. Siitä prekariaatti, kaikkine moninaisuuksineen, voi kuitenkin olla varma, että kiilan lyöminen ammattiyhdistysliikkeen ja prekaarin orastavalle yhteistyölle pelaa loputtomia joustoja ja voittoja janoavan kolmannen, sen työnantajaosapuolen, pussiin.
Pessimisti ei voi pettyä, mutta optimisti voi rakentaa perusturvallista työn ja vapaa-ajan maailmaa, monessa mixedissä. Siksipä myöskään prekaarin edustajien, tai sen äänekkäämmäksi osaksi asettuneen osan, ei kannata maalata itseään - ja siinä samassa muita -nurkkaan patronage -asenteella, kertomalla ykskantaan mitä prekariaatti ja sen asema yhteiskunnassa on ja mitä se ei ole. Itse ajattelen, että prekaarius on vielä paljon monimutkaisempaa asemaa ja argumentaatiota, vailla lukkoonlyötyä muotoa. Ja juuri tässä on hyvän (työ)elämän rakentamisen mahdollisuus.
