Kirja-arvio: Työelämän muutetut arvot

Palkansaajakeskusjärjestöt julkistivat 22.5. gallupin työmarkkinailmapiiristä. Valtaosa tutkimukseen vastanneista epäilee työnantajien yhteiskunnallista vastuuntuntoa. Eikä syyttä. Pelkoa kohdistuu niin työpaikkojen epävarmuuden lisäämiseen kuin myös ansiosidonnaisen työttömyystuvan heikentämiseen.

Juha Siltalan parin vuoden takainen menestyskirja Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava, Keuruu 2004, 551 s. on hetki hetkeltä painavampi yhteiskuntapoliittinen puheenvuoro.

Kirja-arvioni teoksesta on julkaistu Työväentutkimuksessa 2005.

Työelämän muutetut arvot.

1970-1980-luvulla ammattiliittohistoriat henkivät maskuliinista voimankäyttöä ja –näyttöä. Teosten nimissä anottiin, taisteltiin, neuvoteltiin tai pyytämisen sijaan vaadittiin. Vielä muutama vuosikymmen sitten ylevä päämäärä kajasteli horisontissa. Turvallinen elämä oli mahdollista saavuttaa yhdessä. SAK:n vuonna 1930-luvulla tuottaman propagandaelokuvan hengessä oltiin liikkeessä, matkalla ”vastusten kautta voittoon”.

Työntekijöiden ja työntekijäorganisaatioiden uho, taistelutahto ja äänekäs edunvalvonta tyssäsivät 1990-luvun talouslamaan. Matka pysähtyi, suunta hukkui, voittoa tai edes torjuntavoittoa ei tavoiteltu ja väestä tuli kovin hiljaista. Työelämän pelisääntöjen määrittelijöiksi jäivät yritykset. Säästöistä tuli mantra.

Taloudellisilla välttämättömyyksillä perustelemisesta on sittemmin tehty suomalaisessa talouselämässä taidetta. Tehostaminen, joustot ja tuottavuus selitetään sujuvasti säästämisellä. Lamasta aika toki jätti, mutta taloudellisen taantuman aikana rakennetut perustelut ja toimintamallit jäivät ja kehittyvät. Tehoja, joustoja ja tuottavuutta haetaan yhä hurjemmilla säästöillä. Ainoa, minkä annetaan estoitta 2000-luvun työelämässä kulua, on työntekijä.

Paistakoon aurinko aina

Juha Siltalan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” iskee työntekijän kulumisen ja kuluttamisen kenttään. Siltala kuljettaa teoksensa hyvinvointivaltioiden kulta-ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Hyvinvointivaltion kultakauden arvomaailmalle oli ominaista sosiaalisen integraation asettaminen talouden tehostamisen edelle. Tämä merkitsi täystyöllisyyden ideaa, työrauhaa ja työelämän reformeja. Säädelty kahdeksan tunnin työaika jätti kahdeksan tuntia myös ihmisenä oloon. Työntekijöiden joukkomittainen sosiaalisen nousun aika - luokkaretki - ajoittuu Suomessa 1960-luvulle ja hyvinvointivaltion laajeneminen aina 1980-luvulle. Siltalan luonnehtimaan palkkatyöläisten kulta-aikaan kuuluivat ´omistetut työpaikat´. Työpaikka oli jotain sellaista, mikä ei joka hetki ollut vaarassa ja sen tarpeellisuutta ei tarvinnut toistuvasti perustella. Palkkakin tuli ilman, että rahoitus piti itse hankkia. Lomat ja palkat eivät olleet kiinni yksilöllisestä tinkimisvoimasta. Omistettu työpaikka myös vapautti työntekijät kiinnittämään huomiota välitöntä henkiinjäämistä laajempiin kysymyksiin. Siltala ei väitä kaiken olleen kultakaudella hyvin, eikä edes paremmin, mutta osoittaa taustalla olevan arvomaailman muutoksen.

Sittemmin pääoma aktivoitui, hyperkilpailu sai siivet. Siltalan mukaan kaikki tämä palkansaajien kustannuksella. Suomessa tulot jakaantuivat 1990-luvulla yhä epätasaisemmin. Halpatyöt, osa-aika- ja pätkätyöt sekä sosiaaliturvan heikentyminen ovat tosiasioita. Omistetuista työpaikoista siirryttiin jatkuvan koeajan työpaikkoihin. Kukaan ei voi olla varma työpaikastaan. Ei edes se, joka antautuu hetken tyrannialle ja on aina tavoitettavissa ja reippaana valmiina palvelemaan yritystä. Aina valmis –mentaliteetti johtaa työntekijöiden keskinäisen kilpailukyvyn kohotteluun, ilman että yritys siitä mitään maksaa.

Siltala toteaa palkkatyön tulleen alkujuurilleen, kun sääntelyä puretaan ja yleissitovat työehtosopimukset muutetaan yrityskohtaisiksi. Työsuhde on riisuttu paternalistisesta ja poliittisesta sääntelystä. Riskin yrityksen tappioista kantaa työntekijä. Karkeimmillaan tämä merkitsee, että ravintolatyöntekijän voi kutsua tai jättää kutsumatta töihin sillä perusteella paistaako aurinko vai ei.

Pohjoismaisten työsuhteiden erityisyyden vaalimisen sijaan Siltala tohtii heittää suomalaisen työelämän globaaleihin yhtäläisyyksiin. Globaalikapitalismin mallimaana tunnetun Yhdysvaltojen työelämässä kajastelee huomisen Suomi, sillä Yhdysvaltojen tyyppiset matalapalkka- ja working poor -ilmiöt ovat jo nyt suomalaisten palvelualojen arkea. Siltalan kirjan termein silpputyöntekijöitä ja kertakäyttötyöläisiä. Ja useimmiten työn epävakaus on suhteessa sukupuoleen. Naisista tulee joustotyövoimaa, käytännössä alityöllisiä.

Ääni kantaa

Kirjassa on paljon sitaatteja ja vielä enemmän numeroita. Lukeminen vaatii ajoittain sitkeyttä, mutta palkitsee kyllä. Yli- ja alityöllistettyjen ääni, jonka Siltala antaa kirjassa kuulua suorina lainauksina kuulua on myös kuultu. Kirjaa on syksyyn 2005 mennessä myyty xxxx kappaletta. Ja se on paljon. Useasti massiivisen lähdeapparaatin ja 1200 nimikettä sisältävä kirjallisuusluettelon kirja tappaa kertaiskulla suuren yleisön kiinnostuksen. Tämän kynnyksen Siltalan teos on onnistunut ylittämään. Ja jos veikata saa, niin kirja on kiinnostanut nimenomaan toimihenkilönaisia.

Siltalan kovin isku kohdistuu kuitenkin vaikenemisen ja vaihtoehdottomuuden kulttuuriin. Talouselämää ei näillä lakeuksilla uhmata. Siltala rikkoo koodia, hän ei vaikene seurakunnassa. Ja mikä merkittävintä, taloudellinen ja poliittinen eliitti myös kuuli Siltalan. Työelämän huonontajat reagoivat. Ensimmäisten joukossa ehätti parahtamaan valtiovarainministerin eritysavustaja: Pertti Rouhia ryhtyi epäilemään kirjan informanttien edustavuutta ja onko työelämä ylipäätään huonontunut. Rouhia vannoo turbokapitalismin nimeen, eikä näe työelämässä yli- ja alityöllistettyjä. Lopuksi hän niputtaa Siltalan teesit Marxin ”Pääoman” mukaisiksi, ja tätä kautta kestämättömiksi. Kiva selitys, yleispaha Marx. Siltala kuittasi ja ilmoitti olevansa imarreltu, kuten eittämättä jokainen Marxinsa tunteva.

Myös Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtajan Pentti Vartia on noussut todistamaan. Hänkään ei työelämän huononemista tunnusta, vaan pyrkii vakuuttamaan erilaisilla tuotannon arvon nousun ja väestön demografisilla kehityskäyrillä ihmisten onnellisuutta. Henkeä kosken laskettu tuotto ei ikävä kyllä jakaudu tasan. Hyvä kakku katetaan ETLA:n pöytään, paha kakku on arkipäivää työtätekevien arjessa.

Siltalan työelämän huonontumisen historia osui maaliinsa. Eliitin arvostelu nostatti ongelman kiistämisen. Ihan puhtaita jauhoja ei kieltäjällä pussissa ole. Yhdellä kirjalla ei vielä maailmaa muuteta, mutta humanistisyhteiskuntatieteilijöiden sanoissa on voimaa. Kieli on ase, jota sen taitajien pitäisi yleisemmin käyttää.

AO:sta PA:han

Anu-Hanna Anttila & Anu Suoranta toimitusten trilogian ykkösosa AO (Ammattia oppimassa, 2001, 280 s.) saa jatkoa. Kakkososa PA (Pärjäämisen ajat, 2007) on tekeillä. Tervetuloa seminaariin:


Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura järjestää kesäseminaarin

PÄRJÄÄMISEN AJAT – HORJUVAT TYÖT
Voionmaa-opistolla Ylöjärvellä 14.–15.8.2006

Seminaarin ohjelma:

Maanantai 14.8.2006

11.00-11.15 Seminaarin avaus (pj. Anu Suoranta)
11.15-12.15 Kari Teräs: Miten työnantajat ovat kantaneet vastuuta
työntekijöiden toimeentulosta?
12.15-13.30 lounas
13.30-15.00 Marko Nenonen: Jälleen lapiolinjalle - syntyvätkö siirtotyömaat
uudelleen?
Liisa Lähteenmäki: Uusi epävarmuus - työssä vuokralla
15.00-15.30 kahvi
15.30-17.00 Kimmo Kevätsalo: Työnantaja ja työntekijä muutoksessa – entä
ammattiyhdistysliike?
Marita Jalkanen: Horjuva työ (valo)kuvissa
17.00-18.00 Työväentutkimus -lehden ja THPT-seuran vuosikirjan
julkistamistilaisuus
18.00- Potkupalloa, sauna ja tuhti iltapala

Tiistai 15.8.2006

8.00 aamiainen
Seminaari jatkuu (pj. Matti Hannikainen)
9.00-10.30 Mia Hemming: Sosiaalinen markkinatalous – modernin maailman
moraalisuus ja aristoteelinen moraalijärjestelmä
Katri Kaunisto: Yrittäjyyskö lääke työttömyyteen?
10.45-11.45 Simo Aho: Palkkatyön käsitteelliset käänteet
11.45 seminaarin päätös
12.00 lounas

Osallistumismaksu koko seminaariin on 80 euroa (perustutkinto-opiskelijat 40
euroa) ja päiväosallistumismaksu 40 euroa.

Ilmoittautuminen viimeistään 5. elokuuta 2006. Ilmoittautumisia ottaa
vastaan Marko Tikka, e-mail: marko.tikka@uta.fi, puh: (03)2154060 tai 040
7525811. Ilmoitathan myös erikoisruokavaliosi.

Kirja-arvio: Tuottavatkin yritykset lihoiksi ja väki pihalle

Kirja-arvioni teoksesta Corianne Maier, Tervetuloa laiskuus. Taidosta ja välttämättömyydestä tehdä työssä mahdollisimman vähän. Suom. Erkki Junkkarinen. Tammi, Viborg, Tanska 2005, 122s. on julkaistu Erto-lehdessä 5/2005.

Jousta työstä

Corianne Maier, ranskalainen taloustieteilijä ja psykoanalyytikko, on kirjoittanut kirjan toimihenkilöille, jotka tuntevat työnsä hyödyttömäksi, ovat kyllästyneet vastaamaan loputtomiin haasteisiin, sisäiseen kasvuun ja luomaan menestystä. Siis hei! Kirjassa puhutaan sinusta, sinun tuntemuksista. Ei yrityksestä ja sen hyödyllisyydestä tai hyödyttömyydestä.

Maier suuntaa ”Tervetuloa laiskuus” pamflettinsa suuryritysten ranskalaisille toimihenkilöille. Teksti kolahtaa lujaa myös suomalaisiin palkansaajiin. Yrityksillähän ei globalisoituneessa maailmassa tunnetusti ole isänmaata. Yritysmaailma on potentiaalisesti raaka - kaikkialla. Ranskassa rytisi joukkoirtisanomisten aalto vuonna 2003. Maier kutsuu tätä joukkoteurastukseksi. Suomessa ollaan vuonna 2005 hyvällä vauhdilla pistämässä lihoiksi usea tuottavankin yritys. (Ja tahti kiihtyy vuonna 2006 toim.huom.)

Jäljelle jääneiden suuryritysten toimihenkilöille Maier tarjoaa laiskuuden evankeliumia, joutenoloa. Työtä tekemällä ei voita mitään, mutta työssä tyhjää toimittamalla ei myöskään häviä. Periaatteena onkin tehdä mahdollisimman vähän tai olla vain tekevinään. Aivan samoin kuin yritysstrategioissa ja -kielessä ollaan vain sanovinaan.

Todellisuudessa yrityskielessä sijoitellaan peräkkäin tyhjää kolisevia sanoja tai loputtomia kirjainyhdistelmiä. Maier tarjoilee kirjassa herkullisia ilmaisuja, yrityksen ”newspeakkiä”, ei-kenenkään-kieltä. Englannilla höystetty ilmaisu ”Teen coachin kanssa merging projectin follow-upia ja tsekkaan downsizingia” tarkoittaa suomeksi tyypin jakelevan potkuja.

Suuryrityksen suomalaisilla www-sivuilla julistetaan newspeak -henkisesti yrityksen arvoja: ”Tee haastavia lupauksia ja pidä ne. Ole luova ja toimi kurinalaisesti. Kannustamme luovuuteen ja työskentelemme sovitulla tavalla. Luo menestyksesi”. Yrityskielessä toistuvat pätevyys, kokeneisuus, luovuus, tehokkuus, johdonmukaisuus – kaikki luovat vaikutelman tärkeydestä. Meier toteaa yrityskielen noudattavan kasvottoman poliittisen vallan linjaa. Sen ei tarvitse vakuutella, todistella tai suostutella, vaan se tyrkyttää yhtä ajattelumallia ja sulkee pois vaihtoehtoiset arvot.

George Orwell, visionäärinen kirjoittaja osoitti jo vuonna 1949 teoksessaan ”Vuonna 1984” kielen olevan tehokas tapa hallita. Maier vertaakin yritysten orwellilaista newspeakkia totalitaaristen valtioiden kielenkäyttöön. Neuvostoliitossa ilmestynyt Pravdakin oli totuus!

Miksi työssä sitten pitäisi laiskotella? Mikä on muuttunut? Ainakin yrityksen sitoutuminen toimihenkilöön, sanoo Maier. Sinut voidaan korvata koska tahansa. Työttömyys uhkaa nykyään kaikkia, eikä vain perinteisiä duunareita. Älä sitoudu. Ei yrityskään ole sitoutunut sinuun. Modernin yrityksen ihannekuva on solakka ydin, jossa mikä tahansa toiminta voidaan koska tahansa ulkoistaa. Tai ulkoistaa toinen työntekijä ja siirtää työt sinulle. Hierakkisten tasojen vähetessä esimiehiäkin on vähemmän. Olet saanut vastuuta, sinua ei komennella ja voit valittaa kasaantuvista töistä vain itsellesi.

Myös tutkintojen merkitys on muuttunut. Vielä viisikymmentä vuotta sitten tutkinnon suorittaminen johti ylös ja älymystöön. Nyt tutkinnot ovat devalvoituneet. Ne todistavat maksimissaan sen, että toimihenkilö osaa mukautua, joustaa ja olla sitkeä. Opinnäytteiden sijaan on tärkeää olla hyvä tyyppi. Osaaminen ei riitä, vaan on siirrytty vaatimaan osaamisen esittämistä. Yrityksiin otetaan työhön sen perusteella mitä olet, ei sen vuoksi mitä osaat. Joten mikset käyttäisi työaikaasi verkottumiseen, muiden vakuuttamiseen omasta käyttökelpoisuudestasi. Näin pidät huolen omasta työllistämiskelpoisuudestasi. Älä kuitenkaan yritä muuttaa tai vastustaa järjestelmää, varoittaa Maier, sillä toimihenkilöiden joukosta erotetaan säästöissä ne jotka herättävät huomiota.

Harmi kyllä, mutta Maierin pokkarimallinen kirja antaa vain niukasti käytännön vinkkejä työnteon esittämiseen. Kaikkihan ovat jo keksineet kansioiden mukanaan kuljettelun, vaikkei niitä mihinkään tarvitsisi! Jos kohta käytäntö kirjassa horjuukin, niin teoria on hyvä. Kaikki ei ole kohdallaan, kun työntekijältä vaaditaan lisää joustavuutta, lisää motivaatiota, lisää panosta. Ylipäätään lisää kaikkea. Maierin kirja on näppärä muistutus, että yritysyhteisöllisyyden, kehityksessä mukana pysymisen, meidän kilpailukykymme vahvistamisen sanahelinässä on hyvä pitää mielessä keitä ovat nuo yrityksen ”me”, jolle suuryritys pohjimmiltaan tuottaa. Humanismistahan ei yritystoiminnassa ole kysymys.

Suu kiinni ja duuniin?

Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Juha Akkanen onnistuu 13.5. 2006 "Heti mulle kaikki tänne nyt!" -kirjoituksellaan varmaankin tietoisesti käsittämään prekariaatin motivaation ja vaatimukset väärin.

Akkasen mielestä prekariaatti vaatii perustuloa, jotta voisi osoittaa mieltään, käydä festareilla ja jatkaa ikuista opiskelijaelämää. Tuskin. Kannattaisi kuunnella mitä aktivistit, aktiiviset kansalaiset sanovat. Kun valtaosa kansasta on nuijittu hiljaisiksi 1990-luvun laman jälkeisellä tappotahtisella pätkä-, katko- ja osa-aikatyöllä, niin sitä suuremmalla herkkyydellä olisi äänekkäitä kuultava.

Perustulossa kyse on tulonjakojärjestelmästä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen kaikille. Kyse ei ole nuorisotulosta. Jos vähänkin vaivaa päätään, niin prekariaatin vaaimusten taustalta voi ymmärtää universaalin hyvinvointivaltioideaalin, ja vieläpä pohjoismaisen mallin siitä. Siinä mallissa on kyse ihmisarvosta, ketään ei potkittaisi päähän ja yritysten intressit eivät määrittelisi kaikkia yhteiskunnassa tehtäviä valintoja.

Akkasen mielestä nuorisolle ei enää myöskään kelpaa työ, se työ jonka Eetu Viren tv-lähetyksessä kiteytti paskaduuniksi. Akkanen vetoaa historiaan. Suomesta Ruotsiin muutettiin massoittain 1960-70-luvulla ja tehtiin innolla paskaduuneja.

Muutettiin ja työtä tehtiin, mutta Akkaselle suosittelen noin aluksi luettavaksi Hanna Snellmanin teosta "Sallan suurin kylä - Göteborg" SKS 2003. Duunia tosiaan sai paiskia: Estrellalla paana syyti perunoita, Felixillä lihapullia ja Volvolla autoja. Suomalaiset paiskivat töitä. Ongelmaksi vaan muodostui, että ihmiset lähtivät pois suomalaisesta yhteiskunnasta, mutta eivät kuitenkaan koskaan integroituneet ruotsalaiseen yhteiskuntaan. Kansalaistenko vaientaminenko on homman idea? Pysyy suu kiinni, kun tekee duunia.

Kirja-arvosteluni "Kansankotiin maastoutuneet" Hanna Snellmanin teoksesta on luettavissa

Yhteiskuntapolitiikka -lehdestä 3/2004 ss. 332-334.

Kirja-arvio: Työväestö kuollut?

Kirja-arvioni teoksesta Työväestön rajat. Toim. Matti Hannikainen, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Väki voimakas 18, Saarijärvi 2005, 216 s. on julkaistu Palkkatyöläisen numerossa 8/2005

Työväestö on kuollut – tai elävä?

”Työväestön rajat” teoksessa käsitellään perimmäisiä kysymyksiä – syntymää, elämää ja kuolemaa. Näiden tärkeydestä vallitsee yksimielisyys. Siitä eteenpäin ei. Kirja onkin osuvasti nimetty rajalle, kyse on kamppailusta, rajojen kokeilemisesta ja ylittämisestä sekä ylipäätään työväestön paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikille ei aina ole Suomessa tilaa riittänyt, joten koukkaus suomalaisten työtätekevien keskuuteen Ruotsiin tuleekin esiin Hanna Snellmanin artikkelissa ”Suomalaisena työläisenä Ruotsissa”. Keskeinen jännite työväestön nykytilasta rakentuu kirjan avaus- ja päätösartikkelin välille. Ensimmäisessä työväestö on kuollut, viimeisessä se elää.

Ensimmäisen artikkelin ”Suomalaisen työväestön pitkä ja lyhyt historia” kirjoittaja historian professori Pertti Haapala asemoi työväestön ”lyhyen historian” 1800-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välille. Historian alkupään, työväestön synnyn reilut sata vuotta sitten selittää uusi kulttuurinen muoto, työväen yhteisöllisyys, jonka aikalaiset itse tajusivat ja jonka tutkijat pystyvät jäljittämään niin julkisen kuin arkielämän osalta. Työväestö muodostui sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä. Työväenliike oli osan työväestön identiteetti, mutta ei ulottunut kaikkiin. Haapala varoitteleekin haksahtamasta liian yksinkertaisiin työväestön ja työväenliikkeen synnyn selityksiin, kuten sosialismin opin leviämiseen Suomeen ulkomailta - tai että työväenliike syntyi köyhien kokemasta sorrosta tai pitkästä vihasta.

Haapala näkee kuoleman, työväestön hiipumisen 1990-luvun lopun teollisuus- ja palkkatyöyhteiskunnan murentumisessa. Perinteinen luokkajako ja luokkakulttuuri katoavat, ay-liikkeen johtajat omaksuvat porvarillisen kansantaloustieteen puheen ja tavoitteet. Työväestö on historiaa vailla tulevaisuutta. Haapalan väite on työväestön häviäminen. Väite ei pidä sisällään työtä tekevien suomalaisten ja heidän historiansa häviämistä. Haapala jättää avoimeksi sen, keitä nämä palkkatyötä suomalaisessa yhteiskunnassa tekevät sitten ovat, miten heidän asemansa on muuttunut ja miten heitä pitäisi kutsua. Keskeistä on, että työväestön käsitettä ei sellaisenaan voi venyttää 2000-luvulle, vaikka sosiaaliset erot toki ovat yhä olemassa ja yhteiskunta niitä myös jatkuvasti tuottaa. Yhteiskunnalliselle agendalle on tuotava työväestön sijaan uusi subjekti.

Kirjan viimeisen artikkelin ”Onko Suomessa vielä työväestöä?” kirjoittaja sosiologian professori Harri Melin puolestaan vastaa asettamaansa kysymykseen kyllä. Työväenluokka elää, se ei ole 2000-luvun Suomessa kuollut tai hävinnyt mihinkään. Tuoreisiin tilastoihin vedoten Melin osoittaa luokan ja toimeentulon olevan vahvassa kytköksessä toisiinsa. Kaikkiaan 60 % palkkatyöläisistä sijoittuu edelleen työväenluokkaan, loput keskiluokkaisiin ryhmiin. Puolet palkkatyöläisistä on naisia ja merkittävää on, että nk. ammattitaidottomien työläisten ryhmässä naisten osuus on ratkaisevasti miehiä suurempi. Se kertoo paljon työväestön sisäisistä rajoista ja niiden rakentamisesta.

Rajoja on rakentunut tai rakennettu myös 1960-luvulta nykyisyyteen tultaessa. Työmarkkinoista on luotu julkisuudessa kuvaa, jota luonnehtii jatkuva muutos ja liike. Viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana sosiaalinen liikkuvuus on kuitenkin vähentynyt. Joskin kovin runsasta se ei ollut aiemminkaan, kuten Susanna Fellman valottaa kirjan artikkelissaan ”Juoksupojasta toimitusjohtajaksi? Suomalaisen työväestön uramahdollisuudet suuryrityksissä 1900-luvulla”. Tietotyön yleistyminen ei 2000-luvun Suomessa tarjoa sosiaalisen kohoamisen mahdollisuuksia kaikille. Tietotyöläiset rekrytoituvat useammin keskiluokasta, duunareista tulee vahvalla todennäköisyydellä duunareita. Luokka selittää hyvin konkreettisesti mahdollisuuksien eriarvoisuutta.

Melin kulkee vastavirtaan aikamme poliittisessa ilmastossa, joka painottaa yhteiskuntaluokkien merkityksen vähentymistä ja luokan kuolemaa. Luokkayhteiskunnasta puhuminen ei sovi talouden ensisijaisuutta korostaville poliittisille areenoille, jossa politiikka merkitsee yhä useammin vain sopeutumista taloudellisiin välttämättömyyksiin. Keskelle kansainvälisen kilpailukykymme kohottamisen retoriikkaa, Melin iskee tylysti elävät luokat ja niiden luokkaintressit. Melin myös täsmentää, että luokkajaon rinnalle, tai sisälle on tullut tai tunnistettu uusia yhteiskunnallisia jakoja, kuten sukupuoli, sukupolvi, etnisyys tai uskonnollinen vakaumus.

Työväestön rajat – kirjassa on kaikkiaan 10 artikkelia, jossa luodataan työväestöä ja sen rajoja. Huomiota saavat niin maalaisköyhälistö, rakennusalan palkkakehitys, yhteiset vappujuhlat, suomalainen kommunismi, elokuvien työläiset kuin maahanmuuttajatkin. Kirja on Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisusarjan ”Väki voimakas” 18:sta teos. Seura perustettiin 1984 edistämään yhteistyötä ammattitutkijoiden ja harrastajien sekä alalla toimivien arkistojen ja muiden laitosten välillä. Julkaisuihin ja toimintaan voi tutustua osoitteessa http://www.helsinki.fi/jarj/thpts/.

No onko se työväestö historiaa? Kannattaa katsoa ympärilleen ja kysyä toimisiko seuraava malli sittenkin: herroja emme ole, keskiluokkaisiksi emme tule, olkaamme siis palkkatyöväestöä. Kuitenkin sillä täsmennyksellä, että palkka on kokoaikaista ja säännöllistä.

Vappumellakka

Turussa vuonna 1932 nuorkommunistit saivat aikaan valtakunnallisen hässäkän. Lehdet kirjoittivat ja kontrollikoneisto ilmoitti kiristävänsä toimia.

1930-luvun alun Suomessa mielenilmaisua rajoitettiin. Osa kansasta suljettiin niin yhteiskunnallisen , kun jopa ulkoparlamentaarisen vaikuttamisen ulkopuolelle. Sisäasiainministeriö oli jo kieltänyt vasemman laidan perinteiset kulkueet. Taustalla oli huoli poliisien riittämättömyydestä, sillä jopa Ruotsissa, Ådalenissa mellakat olivat kääntyneet väkivaltaisiksi. Kansankodissa poliisi ampui ihmisiä.

Kieltojen seurauksina vasemman laidan luovuus kasvoi, nuoriso suunnitteli tunkeutumista muiden tilaisuuksiin valtaamaan puhujakorokkeita ja laulamaan vallankumouslauluja. Lentolehtiset levisivät tehokkaasti. Vaatimuksina olivat palkkojen korotus, työttömyysvakuutuslain saaminen, työttömien toimeentulo, samasta työstä sama palkka iästä tai sukupuolesta riippumatta.

Työttömät suunnittelivat lentolehtisiä räväkämpiä toimia. Aikeena olivat elintarvikkeiden ottaminen torilta ja kauppojen valtaus. Myös kaupungin pimentäminen lyhytsululla oli työttömien ammattilaisten kiikarissa.

Vappuna 1932 räjähti. Kupittaalle kokoontunut 5000 -päinen sosialidemokrattinen vappukansa oli keskellä mellakkaa. Mielenosoittajat aloittivat iskulauseiden huutamisen ja vallankumouslaulujen laulamisen. Sanat olivat pelottavia. Poliisiauto ja ratsupoliisit rynnivät väkijoukkoon hajoituskehotuksin. Tuli tappelu. Täsmäosuma katukivelle oli poliisimestari Spåren pää.

Poliisi suoritti pidätyksiä. Maine riitti vapuden riistoon. Kuulustelupöytäkirjan mukaan "Karl Kiivaan ei tiedetä olleen paikalla, on mitä todennäköisintä, että hän on ollut mukana pohtimassa mielenosoituksen järjestämistä". Kaverin nimi painoi. Mellakasta tuli vankilatuomioita 8 kuukaudesta kolmeen vuoteen. Lisäksi kansalaisluottamuksen menetykset olivat kahdesta viiteen vuoteen.

Ennen muuta nuorten naisten rikokset olivat pelottavia ja tuomiot sen mukaisia. Lahja oli paikalla Kupittaalla, mutta rötöksiin lisättiin hänen ompelemansa isokokoinen punainen lippu, joka oli ripustettu aattoyönä puhelinlankoihin. Tuomio tuli. Valtiopetoksen valmistelusta vuosi kuritushuonerangaistusta.

Viranomaiset tulkistivat mielenilmaisut yhteiskuntarauhan vaarantamiseksi. Rajat rikollisesta toiminnasta tuomitsemiseen olivat laajat ja laveat. Osallistuminen vasemman laidan kesäretkeen lähisaaristoon voitiin rikoslain mukaan tulkita valtiopetoksen valmisteluun tähtääväksi toiminnaksi. Pelkkä seurustelu rikollisen aineksen kanssa siis riitti.

Kuka voitti ja mitä. Ensinnäkin. Tuon ajan suojelupoliisi, etsivä keskuspoliisi perusteli "pelottavalla kansallisella uhalla" omaa tarpeellisuuttaan ja sai määrärahoja. Kansalaisten vapauden astetta, ja ennen muuta sen rajoitusta määritteli kontrollikoneisto. Viranomaisten vastatoimet olivat muovaamassa kuvaa mielenosoitusten vaarallisuudesta suomalaiselle yhteiskunnalle.

Toisaalta. Vasemman laidan identitetti vahvistui. Kun jokaista pientäkin mielenilmaisu vastassa oli huomattava joukko poliiseja, saattoivat mielenosoittajat tulkita tämän osoitukseksi omasta merkittävyydestä.

Fokus kohdistui 1930-luvulla konfliktin rakentamiseen ja sen estämiseen. Erimieliset sai lain nojalla tyrkätä tyrmään. Pelottavan tuttua retoriikkaa 2006. Muistaisiko se, joka valtaa Suomessa nyt käyttää prosessoida mitä prekariaatti yrittää sanoa? Pätkä-, katko- ja osa-aikatyösuomessa ei elä onnellisia ihmisiä. Tilapäistöllä on paha olla suomalaisessa yhteiskunnassa. Ja kyseessä ei ole nuoriso-ongelma. Perustulon rakentaminen ei ehkä ratkaise kaikkia asioita, mutta kyllä hyvinvointivaltiota pitää saada yrittää pelastaa, kun se on raiteiltaan.

Kirjoitus perustuu poliittisen historian pro -gradu tukielmaani Anu Suoranta, "Se on hudoi meininki" Kielletyn vasemmiston toiminta Turun seudulla 1930-1934. Turun yliopisto 1994, 118 s.

Kirja-arvio: Lunastusta odotellessa

Kirja-arvosteluni teokseta Jakke Holvas – Jussi Vähämäki, Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2005, 215 s. julkaistu Acatiimi 3/2006. Ks. http://www.acatiimi.fi/

Lunastuksen odotus

Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ottavat kantaa työelämän muutokseen, epätyypillisen työn tyypillistymiseen. Kirjan ytimenä ei ole vastustaa uutta työtä, vaan ravistella yhteiskuntaa nykytyötä vastaavaan kehikkoon. Karkeasti kirjoittajien peräämä muutos merkitsisi perustulojärjestelmää, jonka kautta pilkkahintaan tarjotusta uudesta pätkätyöstä olisi mahdollista kieltäytyä sekä vaatia työn sisältöä vaativa korvaus. Oikea palkka oikeasta työstä ei ole uusi ajatus. Sen sijaan näkemys siitä, että varalla olo, seuraavan työn etsintä on normi ja työssä olo on hetkellinen välitila, on ajatuksia herättävä.

Odotustila – Pamfletti uudesta työstä hakee vauhtinsa pitkän ajan jännitteestä. Apuja nykyisen työn ymmärtämiseen tekijät kaivavat kreikkalaisesta ajattelusta. Vertailuun asetetaan antiikin orja ja uuden pätkätyön tekijä. Orja omistettiin, hän kuului jollekin. Hän oli parempi kuin ”thes”, vierastyöläinen joka joutui vuokratuksi pois. Uuden työn tekijä, pätkätyöläinen ei kuulu kellekään, mutta etsii taukoamatta. Tyypillisesti yliopistovirkaa hakeva on jatkuvassa odotustilassa.

Koko elämä on työaikaa. Pätkien välillä ollaan matkalla seuraavaan eli ”between jobs”. Eletään hälytystilassa, sillä mikä tahansa kontakti seminaarin kahvitauolla voi olla hyödynnettävissä työn kentällä. Myös oman työn arvosta vallitsee epätietoisuus. Palautetta ei tule. Kaikki alkaa aina alusta uudessa projektissa, eikä edes työn päättymistä voi tulkita huonoksi osaamiseksi, vaan rahoituksen loppumiseksi. Kirjoittajat heittävät uuden työn arvon merkkien tulkitsemisen verrokiksi kremlologian, tuon neuvostohavainnoinnin, jossa pienistä merkeistä ja sanamuodoista tehtiin elämää suuremmat tulkinnat. Yliopistoyhteisössä vertaus pelaa; työstä saatu palaute on harvinaista. Jos joku kiireiltään, tai sen esittämiseltä ehtii ja vielä sanookin, niin siitä on syytä ryhtyä tulkitsemaan taka-ajatuksia. Onko kenties henkilökohtaisen suoritusosuuden arvio muuttumassa?

Työnteon katkojen ohella ongelma on myös työstä maksettu hinta. Akateemiset pätkätyöläiset myyvät ammattityötään millä hinnalla hyvänsä. Tai jättävät myymisen väliin ja tekevät luennot ja julkaisut ilmaiseksi saadakseen kartutettua CV:tään vielä yhdellä ranskalaisella viivalla. Oppineiden keskuudessa elää vahva usko, että paikka auringosta löytyy kun julkaisuluettelo on tarpeeksi pitkä. Lunastus on uskonasia.

Teoksessa ollaan vahvoilla akateemisten alojen osalta. Tutkijoiden työn vertaaminen strippareihin toimii; molempien on saatava huomiota, ilmaistava itseään ja pantava persoonansa peliin. Työ on totta tosiaan performatiivista. Kirjoittajien kuva uuden työn yhteiskunnasta kuitenkin vaappuu, jos otetaan ajatteluun mukaan hoiva-alan tai palvelusektorin työ. Lidl:n kassalla työ on yhä perin fyysistä, eikä lainkaan performatiivista. Kirjoittajille uusi ja vanha työ ovat monin paikoin kolikon vastakkaiset puolet. Uusi ei kuitenkaan välttämättä syrjäytä vanhaa. Vanhakin elää uutta, työntekijöille epävarmuutta tuottavaa elämää.

Työelämän suunnan muuttaminen vaatisi kokonaisratkaisun. Sen puuttuminen ei kuitenkaan estä ryhtymästä pieniin askeliin. Aloitetaan vaikka tästä. Yliopistot ovat jo pitkään proletarisoituneet, miellyttävää olisi että myös palkkatyöläismentaliteetti saapuisi samaan taloon. Palkkatyöläisyyden käsittämisen voisi aloittaa kirjoittajien ehdottamalla solidaarisuudella kolleegoita kohtaan. Työtä tehtäisiin vain palkkaa vastaan ja palkkauksesta tehtäisiin läpinäkyvää. Siis tietoisesti, juuri päinvastoin kun UPJ:n yksilöllisen suoriutumisen ajattelu kulkee. Tämä siksi, ettei ehdottomasta orjuudesta tulisi tavoiteltavaa vain sen takia, että on parempi kuulua jollekin kuin ei kellekään.

Huikea menneisyys

Filosofi ja aktivisti Thomas Wallgren on liittynyt puolueeseen (Voima 4/2006). Arpa on osunut sosialidemokraatteihin. Jos jokin asia on varma niin se on se, että voittaja tässä on demaripuolue. Wallgren perustelee puoluevalintaansa demarien huikean komealla menneisyydellä ja moitteettomilla ihanteilla: kansanvallalla ja sosiaalisella oikeudenmukaisuudella.

Olen samaa mieltä. Menneisyyttä on hyvä ymmärtää, jotta voi hallita tulevaisuutta. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on enemmän kuin ajankohtainen vaatimus 2000-luvulla. Siitäkin olen samaa mieltä, että nykyisellään suomalaisessa yhteiskunnassa puolueiden tai etujärjestöjen ulkopuolella tasanvarmasti marginalisoi itsensä (hyvän) vallankäytön ulkopuolelle. Marginalisoi, vaikka olisi kuinka hyviä ajatuksia.

Wallgren on rohkea. Koneisto saattaa tappaa idealistisimmankin ajattelijan. Ja jokin puolueessa epäilyttää. En ole varma muistaako nykysosialidemokratian valtavirta hyvän ja paremman elämän tavoittelun hallinnoinnin rinnalla. Mutta hyvä, että on on vasemman laidan rohkeita yrittäjiä.

Unelmia pitää olla. Jotta ne voi saavuttaa. Onnea matkaan Wallgrenille. Harkitsen kuitenkin itse vielä oman arvontani tulosta.