maanantaina, toukokuuta 08, 2006

Kirja-arvio: Työväestö kuollut?

Kirja-arvioni teoksesta Työväestön rajat. Toim. Matti Hannikainen, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Väki voimakas 18, Saarijärvi 2005, 216 s. on julkaistu Palkkatyöläisen numerossa 8/2005

Työväestö on kuollut – tai elävä?

”Työväestön rajat” teoksessa käsitellään perimmäisiä kysymyksiä – syntymää, elämää ja kuolemaa. Näiden tärkeydestä vallitsee yksimielisyys. Siitä eteenpäin ei. Kirja onkin osuvasti nimetty rajalle, kyse on kamppailusta, rajojen kokeilemisesta ja ylittämisestä sekä ylipäätään työväestön paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikille ei aina ole Suomessa tilaa riittänyt, joten koukkaus suomalaisten työtätekevien keskuuteen Ruotsiin tuleekin esiin Hanna Snellmanin artikkelissa ”Suomalaisena työläisenä Ruotsissa”. Keskeinen jännite työväestön nykytilasta rakentuu kirjan avaus- ja päätösartikkelin välille. Ensimmäisessä työväestö on kuollut, viimeisessä se elää.

Ensimmäisen artikkelin ”Suomalaisen työväestön pitkä ja lyhyt historia” kirjoittaja historian professori Pertti Haapala asemoi työväestön ”lyhyen historian” 1800-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välille. Historian alkupään, työväestön synnyn reilut sata vuotta sitten selittää uusi kulttuurinen muoto, työväen yhteisöllisyys, jonka aikalaiset itse tajusivat ja jonka tutkijat pystyvät jäljittämään niin julkisen kuin arkielämän osalta. Työväestö muodostui sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä. Työväenliike oli osan työväestön identiteetti, mutta ei ulottunut kaikkiin. Haapala varoitteleekin haksahtamasta liian yksinkertaisiin työväestön ja työväenliikkeen synnyn selityksiin, kuten sosialismin opin leviämiseen Suomeen ulkomailta - tai että työväenliike syntyi köyhien kokemasta sorrosta tai pitkästä vihasta.

Haapala näkee kuoleman, työväestön hiipumisen 1990-luvun lopun teollisuus- ja palkkatyöyhteiskunnan murentumisessa. Perinteinen luokkajako ja luokkakulttuuri katoavat, ay-liikkeen johtajat omaksuvat porvarillisen kansantaloustieteen puheen ja tavoitteet. Työväestö on historiaa vailla tulevaisuutta. Haapalan väite on työväestön häviäminen. Väite ei pidä sisällään työtä tekevien suomalaisten ja heidän historiansa häviämistä. Haapala jättää avoimeksi sen, keitä nämä palkkatyötä suomalaisessa yhteiskunnassa tekevät sitten ovat, miten heidän asemansa on muuttunut ja miten heitä pitäisi kutsua. Keskeistä on, että työväestön käsitettä ei sellaisenaan voi venyttää 2000-luvulle, vaikka sosiaaliset erot toki ovat yhä olemassa ja yhteiskunta niitä myös jatkuvasti tuottaa. Yhteiskunnalliselle agendalle on tuotava työväestön sijaan uusi subjekti.

Kirjan viimeisen artikkelin ”Onko Suomessa vielä työväestöä?” kirjoittaja sosiologian professori Harri Melin puolestaan vastaa asettamaansa kysymykseen kyllä. Työväenluokka elää, se ei ole 2000-luvun Suomessa kuollut tai hävinnyt mihinkään. Tuoreisiin tilastoihin vedoten Melin osoittaa luokan ja toimeentulon olevan vahvassa kytköksessä toisiinsa. Kaikkiaan 60 % palkkatyöläisistä sijoittuu edelleen työväenluokkaan, loput keskiluokkaisiin ryhmiin. Puolet palkkatyöläisistä on naisia ja merkittävää on, että nk. ammattitaidottomien työläisten ryhmässä naisten osuus on ratkaisevasti miehiä suurempi. Se kertoo paljon työväestön sisäisistä rajoista ja niiden rakentamisesta.

Rajoja on rakentunut tai rakennettu myös 1960-luvulta nykyisyyteen tultaessa. Työmarkkinoista on luotu julkisuudessa kuvaa, jota luonnehtii jatkuva muutos ja liike. Viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana sosiaalinen liikkuvuus on kuitenkin vähentynyt. Joskin kovin runsasta se ei ollut aiemminkaan, kuten Susanna Fellman valottaa kirjan artikkelissaan ”Juoksupojasta toimitusjohtajaksi? Suomalaisen työväestön uramahdollisuudet suuryrityksissä 1900-luvulla”. Tietotyön yleistyminen ei 2000-luvun Suomessa tarjoa sosiaalisen kohoamisen mahdollisuuksia kaikille. Tietotyöläiset rekrytoituvat useammin keskiluokasta, duunareista tulee vahvalla todennäköisyydellä duunareita. Luokka selittää hyvin konkreettisesti mahdollisuuksien eriarvoisuutta.

Melin kulkee vastavirtaan aikamme poliittisessa ilmastossa, joka painottaa yhteiskuntaluokkien merkityksen vähentymistä ja luokan kuolemaa. Luokkayhteiskunnasta puhuminen ei sovi talouden ensisijaisuutta korostaville poliittisille areenoille, jossa politiikka merkitsee yhä useammin vain sopeutumista taloudellisiin välttämättömyyksiin. Keskelle kansainvälisen kilpailukykymme kohottamisen retoriikkaa, Melin iskee tylysti elävät luokat ja niiden luokkaintressit. Melin myös täsmentää, että luokkajaon rinnalle, tai sisälle on tullut tai tunnistettu uusia yhteiskunnallisia jakoja, kuten sukupuoli, sukupolvi, etnisyys tai uskonnollinen vakaumus.

Työväestön rajat – kirjassa on kaikkiaan 10 artikkelia, jossa luodataan työväestöä ja sen rajoja. Huomiota saavat niin maalaisköyhälistö, rakennusalan palkkakehitys, yhteiset vappujuhlat, suomalainen kommunismi, elokuvien työläiset kuin maahanmuuttajatkin. Kirja on Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisusarjan ”Väki voimakas” 18:sta teos. Seura perustettiin 1984 edistämään yhteistyötä ammattitutkijoiden ja harrastajien sekä alalla toimivien arkistojen ja muiden laitosten välillä. Julkaisuihin ja toimintaan voi tutustua osoitteessa http://www.helsinki.fi/jarj/thpts/.

No onko se työväestö historiaa? Kannattaa katsoa ympärilleen ja kysyä toimisiko seuraava malli sittenkin: herroja emme ole, keskiluokkaisiksi emme tule, olkaamme siis palkkatyöväestöä. Kuitenkin sillä täsmennyksellä, että palkka on kokoaikaista ja säännöllistä.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Very pretty design! Keep up the good work. Thanks.
»

Anonyymi kirjoitti...

Great site loved it alot, will come back and visit again.
»

Anonyymi kirjoitti...

I find some information here.