Barbara Ehrenreichin teos Bait and Switch on kääntynyt suomeksi nimellä Petetty keskiluokka (Vastapaino Tampere, 2006). Tällä kertaa Ehrenraich ravistelee amerikkalaista unelmaa - kovan työn ja yrittämisen kautta vaurastumista. Ehrenreich osoittaa unelman rapistuneen. Työntekijältä toki vaaditaan yhä enemmän yritysten maksimoidessa voittojaan, mutta samalla yhä usemman tulevaisuus on vaakalaudalla.
Kuluneella viikolla julkaistiin akavalaisten alipalkkaliikkeen vauhdittajaksi Vesa Syrjän raportti: Koulutusko kannattaa aina? – Eräiden korkeastikoulutettujen ammattinimikkeiden ansiokehitys 1995–2004. Palkansaajien tutkimuslaitoksen raportteja 7; Helsinki 2006. Raportti on julkaistu kokonaisuudessaan osoitteessa www.reilupalkka.fi.
Tekstini "Vuokratyössä viidakon lait" on julkaistu Palkkatyöläisessä no 7/2006
Lähteenmäki rinnastaa vuokratyöläisten tilanteen Mauno Koiviston väitöskirjassaan vuonna 1956 kuvaileman ahtaajien aamutyönjakoon. Satamassa työnjohtaja heitteli työhön oikeuttavia tililappuja ilmaan huudellen ”pulu, pulu, pulu..”. Ne, jotka nappasivat ryntäyksessä lapun kiinni, saivat työkeikan. Vuokratyössä lappujen heittely on vaihtunut puhelinsoitoksi. Soitto saattaa tulla aamukahdeksalta: voitko tulla töihin yhdeksältä? Se joka ottaa soitosta kiinni, on aina valmiudessa, saa oikeuden työskennellä – ainakin sinä päivänä.
Epävarmuus ja pelko ovat vuokratyöläisen pysyvä olotila, toteaa Lähteenmäki. Vuokratyöntekijöistä valtaosa on naisia. Vuokratyöntekijät haaveilevat vakituisesta työstä ja tekevät vuokratyötä pakon edessä, koska eivät ole muuta työtä saaneet. Vuokratyötä tekevät eivät ole hiihto- tai surffipummeja, jotka työskentelevät silloin kuin hiihtelyltään ehtivät. Lähteenmäki korostaa, että mikään ei puhu sen puolesta, että halu tehdä pätkä- tai vuokratyötä olisi elämäntapavalinta.
Lähteenmäen mukaan vuokratyöntekijät kokevat itsensä petetyiksi. Heiltä on riistetty normaali elämänkulku, johon kuuluvat paitsi mahdollisuus suunnitella elämää, myös vuotuinen loma-aika, työuran mukaan karttuvat ikälisät ja oma työyhteisö
Yhdysvaltalaisia vuokratyöläisiä tutkittaessa on havaittu laaja kirjo toivon ja uskon sekä toisaalta raivon ja pettymyksen tunteita. Työntekijöissä elää toivo, että kovalla yrittämisellä työnantaja jonain päivänä huomaisi juuri minut ja vakinaistasi työsuhteeni. Toisaalta ne vuokratyöläiset, jotka jäävät valitsematta, tulematta amerikkalaisen unelman ilmentymiksi, eivät koskaan saa tietää miksi he epäonnistuivat. He tuntevat itsensä petetyiksi. Työntekijöiden kilpailuttaminen on myös johtanut keskinäiseen solidaarisuuden puutteeseen, sillä vuokratyöntekijät ovat itse ryhtyneet tekemään eroja hyvän ja huonon työntekijän välille – aina se toinen on työmoraaliltaan löyhä, laiska ja epärehellinen.
Vuokratöissä pätevät viidakon lait. Tutkija tekee eron kotimaisen vuokratyöläislainsäädännön kohennuksen ja vuokratyöläisen arjen välille, sillä lain ja työehtosopimusten määräykset eivät realisoidu todellisuudeksi itsestään. Vuokratyöntekijä joutuu monasti tyytymään vakituisessa työsuhteessa olevia heikompaan palkkaan, jää ilman irtisanomissuojaa, työterveyshuoltoa, sairauslomaa ja lomakorvauksia.
Tutkijan mukaan vuokratyöläisten kohdalla kyse on myös oikeutetusta sukupolvikokemuksesta, jopa petoksesta. Koulutus ei olekaan pääsylippu, vaan ajoittain jopa rasite. Ammattitutkinto ei automaattisesti takaakaan vakituista työpaikkaa. Vaikka vuokra- tai pätkätöiden kantamuoto kuinka polveutuisi jo antiikin Kreikasta, niin nykyiset kolmikymppiset vertaavat omaa työllistymistään vanhempiinsa tiivistää Lähteenmäki. Keväiseen paskaduunikeskusteluun viitaten Lähteenmäki heittää ilmaan kysymyksen mistä ja kenen paskuudesta oikeastaan on kysymys, kun työnantaja voitontavoittelussaan luo epävarmoja työpaikkoja työtehtäviin, jotka ovat luonteeltaan pysyviä.
Ohjelmassa:
- Reilut pelisäännöt työelämään
Tarja Filatov, työministeri
Get up, stand up, stand up for your rights
Stehen Sie auf, stehen Sie oben, stehen Sie oben für Ihre Rechte
Levez-vous, levez-vous, levez-vous pour vos droites
Sta op, sta op, kom voor uw rechten op
Alzisi, levisi in piedi in su, corrisponda in su ai vostri diritti
Levántese, esté parado para arriba, esté parado para arriba para las sus derechas
Σηκωθείτε, σταθείτε επάνω, αντιπροσωπεύστε επάνω τα δικαιώματά σας
起きなさい、立ちなさい、あなたの権利を擁護しなさい
BOB MARLEY Lyrics
Työministeri Tarja Filatov perää täysin oikeutetusti kahdeksan tunnin työpäivää takaisin. ”Tämä vaatimus toteutui aikanaan, mutta nykypäivänä voisi kysyä olemmeko käytännön elämässä kadottaneet kahdeksan tunnin työpäivän? Liian moni suomalainen tekee epävarmoissa oloissa pätkä- ja sirpaletöitä eikä työ tarjoa heille riittävää toimeentuloa. Kahdeksan tunnin työpäivä on heille yhä unelma”, sanoo Filatov.
Život Je Čudo -elokuvan ydin: What could be better for the village than a touristic railway ? And what could be worse for tourism than the war ? Busy with the construction of the railway, Luka closes the eyes on the war. He is specially worried by this donkey that blocks the train. But when his wife leaves him for a musician and Miloš, his son, is called up for the military service, his life starts to look like a battlefield.
Bienestar International manufactures union-made footwear & casual clothing under the brand name No Sweat™. Our gear is produced by independent trade union members in the US, Canada, and the developing world. We believe that the only viable response to globalization is a global labor movement.
Pink Floydin klassikossa kuorolla on sanoma:
"We don't need no education
We don't need no thought control
No dark sarcasm in the classroom
Teacher, leave those kids alone
Hey, teacher, leave those kids alone"
Joustavuus on keskeinen työelämän käsite. Työministeriön työpoliittisen tuoreen tutkimuksen Tero Mamia, Harri Melin (toim.) ”Kenen ehdoilla työ joustaa” otsikossa tiivistyy se oleellisin. Kyseessä pitäisi olla kahden kauppa. Ideana tehokkuuden haussa ei tulisi olla, että vain toinen – yleensä työntekijä – taipuu, venyy ja joustaa. Ja joskus katkeaa. Äärimmilleen vietynä yksipuolinen jousto tarkoittaa, että ravintolatyöntekijä, useammin nainen kuin mies, kutsutaan työhön kun aurinko paistaa. Palkka ei sadepäivinä juokse.
Ruotsin Ericsson on reippaasti määrittämässä suhdettaan työntekijöihin. Työntekijän arvo on silkkaa matematiikkaa. Sitä eivät edes kansankodissa enää reunusta ihmisarvoon ja yritysten yhteiskuntavastuuseen kytkeytyvät suureet.
Ericsson on ehdottanut ikääntyneille työntekijöilleen työpaikkansa vapaaehtoista jättämistä. Hyödyttömänä dumppaaminen tulee vastaan jo 35-vuoden iässä. Ei auta, vaikka kuinka olisi trimmannut kuntosalilla. Ajan kuluttava voima on kiihtyvässä kapitalismissa armoton. (Muuten, Ericssonin työntekijöiden ulosheittoiässä entisessä Neuvostoliitossa kuuluttiin vielä nuorisojärjestö Komsomoliin. Kuten laulussa sanotaan: tytöt ja nuorukaiset olivat täynnä voimaa).
Tieteentekijöiden liitto asetti vuoden 2005 lopussa tutkijoiden työttömyysturvatyöryhmän. Työryhmän puheenjohtajana toimii Paula Ilveskivi, jäseninä Jarmo Kiuru ja Anu Suoranta. Työryhmän sihteeri on Tuuli Vänskä. Liitto jätti toukokuussa 2006 kantelun tutkijoiden työttömyysturvasta eduskunnan oikeusasiamehelle.
Tieteentekijöiden liitto – Forskarförbundet
TIEDOTE 29.6.2006
HETI JULKAISTAVISSA
Tieteentekijöiden liitto:
Tieteentekijöiden liitto korostaa Vakuutusoikeuden ratkaisun (VakO 10297:2004) (http://www.oikeus.fi/vakuutusoikeus/36371.htm) yleistä merkitystä. Päätöksen mukaan vaatimus opintojen keskeyttämisestä vähintään vuodeksi ei koske yliopistoissa suoritettavia jatkotutkintoja. Työttömän työnhakijan omaa ilmoitusta jatko-opintojen keskeyttämisestä pidetään työttömyysturvalain kannalta riittävänä. Tieteentekijöiden liiton mukaan ratkaisu on yksiselitteinen. Yliopistossa jatko-opiskelijana kirjoilla olo ei ole este kokoaikatyön vastaanottamiselle.
Tutkimusrahoitus on luonteeltaan katkonaista. Liitto on huolestuneena seurannut työvoimaviranomaisten tulkintojen kiristymistä. Tohtorintutkintoa suorittavilta on evätty työttömyysturva. Yliopistossa suoritettavat jatko-opinnot ovat kuitenkin yleensä sivutoimisia, eivätkä estä kokoaikaisen työn vastaanottamista. Työvoimaviranomaiset eivät ole tohtorintutkintoa suorittavien työttömyystilanteessa tutkineet jatko-opintojen vaatimaa työmäärää, vaan ne on katsottu päätoimisiksi.
Tieteentekijöiden liitto vaatii, että työvoimaviranomaiset ja työttömyyskassat noudattavat vakuutusoikeuden ratkaisulinjaa, joka vahvistaa liiton käsitystä jatko-opintojen sivutoimisuudesta. Liitto korostaa, että tarkoituksena ei ole teetättää tohtoriopintoja työttömyysturvalla, vaan taata työttömyystilanteissa myös jatko-opinnot aloittaneille oikeus työttömyysetuuksiin.
Lisätietoja:
Asiamies Tuuli Vänskä 020 7589 616
Tieteentekijöiden liitto on yliopistojen ja tutkimuslaitosten opettajien, tutkijoiden, tietopalveluhenkilöstön ja muiden akateemisten asiantuntijoiden ammattijärjestö. Suurimpia jäsenryhmiä ovat tutkijat, assistentit, yliassistentit, kirjastonhoitajat ja amanuenssit. Jäsenistä suurin osa työskentelee yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.
Kirja-arvioni teoksesta Kimmo Kevätsalo, Irmeli Puntari, Satu Roos, Työelämän valttikortit, Talentum Helsinki 2006, 195 s. on julkaistu Akavalainen no 4/2006.Keiden peli?
Laman jälkeen työelämään tulleiden akateemisten(kin) odotushorisontti on erilainen kuin kirjoittajien: korkea koulutus ei ole tae työstä, vakituisesta puhumattakaan. Nykyisten nelikymppisten maisterien joukossa kysymykseen ”kuinka monella on vakituinen työ?” nousee harva käsi, tohtoreista vielä harvemmalla. 2000 – luvun akateemisilla työsuhteiden väliin jää katkoja, sopimusyhteiskunta vaappuu ja uudelleenmäärittelyt hyvinvointivaltion turvaverkkojen suhteen ovat käynnissä; esimerkiksi tutkijat eivät voi olla varmoja ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta. Vapauden valtakunta, vaikkapa eläke ei näiltä jalansijoilta tunnu pelkästään kaukaiselta, vaan myös epävarmalta.
Ossikirjat
Työelämän muutetut arvot.
1970-1980-luvulla ammattiliittohistoriat henkivät maskuliinista voimankäyttöä ja –näyttöä. Teosten nimissä anottiin, taisteltiin, neuvoteltiin tai pyytämisen sijaan vaadittiin. Vielä muutama vuosikymmen sitten ylevä päämäärä kajasteli horisontissa. Turvallinen elämä oli mahdollista saavuttaa yhdessä. SAK:n vuonna 1930-luvulla tuottaman propagandaelokuvan hengessä oltiin liikkeessä, matkalla ”vastusten kautta voittoon”.
Työntekijöiden ja työntekijäorganisaatioiden uho, taistelutahto ja äänekäs edunvalvonta tyssäsivät 1990-luvun talouslamaan. Matka pysähtyi, suunta hukkui, voittoa tai edes torjuntavoittoa ei tavoiteltu ja väestä tuli kovin hiljaista. Työelämän pelisääntöjen määrittelijöiksi jäivät yritykset. Säästöistä tuli mantra.
Taloudellisilla välttämättömyyksillä perustelemisesta on sittemmin tehty suomalaisessa talouselämässä taidetta. Tehostaminen, joustot ja tuottavuus selitetään sujuvasti säästämisellä. Lamasta aika toki jätti, mutta taloudellisen taantuman aikana rakennetut perustelut ja toimintamallit jäivät ja kehittyvät. Tehoja, joustoja ja tuottavuutta haetaan yhä hurjemmilla säästöillä. Ainoa, minkä annetaan estoitta 2000-luvun työelämässä kulua, on työntekijä.
Juha Siltalan ”Työelämän huonontumisen lyhyt historia” iskee työntekijän kulumisen ja kuluttamisen kenttään. Siltala kuljettaa teoksensa hyvinvointivaltioiden kulta-ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Hyvinvointivaltion kultakauden arvomaailmalle oli ominaista sosiaalisen integraation asettaminen talouden tehostamisen edelle. Tämä merkitsi täystyöllisyyden ideaa, työrauhaa ja työelämän reformeja. Säädelty kahdeksan tunnin työaika jätti kahdeksan tuntia myös ihmisenä oloon. Työntekijöiden joukkomittainen sosiaalisen nousun aika - luokkaretki - ajoittuu Suomessa 1960-luvulle ja hyvinvointivaltion laajeneminen aina 1980-luvulle. Siltalan luonnehtimaan palkkatyöläisten kulta-aikaan kuuluivat ´omistetut työpaikat´. Työpaikka oli jotain sellaista, mikä ei joka hetki ollut vaarassa ja sen tarpeellisuutta ei tarvinnut toistuvasti perustella. Palkkakin tuli ilman, että rahoitus piti itse hankkia. Lomat ja palkat eivät olleet kiinni yksilöllisestä tinkimisvoimasta. Omistettu työpaikka myös vapautti työntekijät kiinnittämään huomiota välitöntä henkiinjäämistä laajempiin kysymyksiin. Siltala ei väitä kaiken olleen kultakaudella hyvin, eikä edes paremmin, mutta osoittaa taustalla olevan arvomaailman muutoksen.
Sittemmin pääoma aktivoitui, hyperkilpailu sai siivet. Siltalan mukaan kaikki tämä palkansaajien kustannuksella. Suomessa tulot jakaantuivat 1990-luvulla yhä epätasaisemmin. Halpatyöt, osa-aika- ja pätkätyöt sekä sosiaaliturvan heikentyminen ovat tosiasioita. Omistetuista työpaikoista siirryttiin jatkuvan koeajan työpaikkoihin. Kukaan ei voi olla varma työpaikastaan. Ei edes se, joka antautuu hetken tyrannialle ja on aina tavoitettavissa ja reippaana valmiina palvelemaan yritystä. Aina valmis –mentaliteetti johtaa työntekijöiden keskinäisen kilpailukyvyn kohotteluun, ilman että yritys siitä mitään maksaa.
Siltala toteaa palkkatyön tulleen alkujuurilleen, kun sääntelyä puretaan ja yleissitovat työehtosopimukset muutetaan yrityskohtaisiksi. Työsuhde on riisuttu paternalistisesta ja poliittisesta sääntelystä. Riskin yrityksen tappioista kantaa työntekijä. Karkeimmillaan tämä merkitsee, että ravintolatyöntekijän voi kutsua tai jättää kutsumatta töihin sillä perusteella paistaako aurinko vai ei.
Pohjoismaisten työsuhteiden erityisyyden vaalimisen sijaan Siltala tohtii heittää suomalaisen työelämän globaaleihin yhtäläisyyksiin. Globaalikapitalismin mallimaana tunnetun Yhdysvaltojen työelämässä kajastelee huomisen Suomi, sillä Yhdysvaltojen tyyppiset matalapalkka- ja working poor -ilmiöt ovat jo nyt suomalaisten palvelualojen arkea. Siltalan kirjan termein silpputyöntekijöitä ja kertakäyttötyöläisiä. Ja useimmiten työn epävakaus on suhteessa sukupuoleen. Naisista tulee joustotyövoimaa, käytännössä alityöllisiä.
Ääni kantaa
Siltalan kovin isku kohdistuu kuitenkin vaikenemisen ja vaihtoehdottomuuden kulttuuriin. Talouselämää ei näillä lakeuksilla uhmata. Siltala rikkoo koodia, hän ei vaikene seurakunnassa. Ja mikä merkittävintä, taloudellinen ja poliittinen eliitti myös kuuli Siltalan. Työelämän huonontajat reagoivat. Ensimmäisten joukossa ehätti parahtamaan valtiovarainministerin eritysavustaja: Pertti Rouhia ryhtyi epäilemään kirjan informanttien edustavuutta ja onko työelämä ylipäätään huonontunut. Rouhia vannoo turbokapitalismin nimeen, eikä näe työelämässä yli- ja alityöllistettyjä. Lopuksi hän niputtaa Siltalan teesit Marxin ”Pääoman” mukaisiksi, ja tätä kautta kestämättömiksi. Kiva selitys, yleispaha Marx. Siltala kuittasi ja ilmoitti olevansa imarreltu, kuten eittämättä jokainen Marxinsa tunteva.
Kirja-arvioni teoksesta Corianne Maier, Tervetuloa laiskuus. Taidosta ja välttämättömyydestä tehdä työssä mahdollisimman vähän. Suom. Erkki Junkkarinen. Tammi, Viborg, Tanska 2005, 122s. on julkaistu Erto-lehdessä 5/2005.Kirja-arvioni teoksesta Työväestön rajat. Toim. Matti Hannikainen, Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Väki voimakas 18, Saarijärvi 2005, 216 s.
Työväestö on kuollut – tai elävä?
”Työväestön rajat” teoksessa käsitellään perimmäisiä kysymyksiä – syntymää, elämää ja kuolemaa. Näiden tärkeydestä vallitsee yksimielisyys. Siitä eteenpäin ei. Kirja onkin osuvasti nimetty rajalle, kyse on kamppailusta, rajojen kokeilemisesta ja ylittämisestä sekä ylipäätään työväestön paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Kaikille ei aina ole Suomessa tilaa riittänyt, joten koukkaus suomalaisten työtätekevien keskuuteen Ruotsiin tuleekin esiin Hanna Snellmanin artikkelissa ”Suomalaisena työläisenä Ruotsissa”. Keskeinen jännite työväestön nykytilasta rakentuu kirjan avaus- ja päätösartikkelin välille. Ensimmäisessä työväestö on kuollut, viimeisessä se elää.
Ensimmäisen artikkelin ”Suomalaisen työväestön pitkä ja lyhyt historia” kirjoittaja historian professori Pertti Haapala asemoi työväestön ”lyhyen historian” 1800-luvun lopun ja 1900-luvun lopun välille. Historian alkupään, työväestön synnyn reilut sata vuotta sitten selittää uusi kulttuurinen muoto, työväen yhteisöllisyys, jonka aikalaiset itse tajusivat ja jonka tutkijat pystyvät jäljittämään niin julkisen kuin arkielämän osalta. Työväestö muodostui sosiaalisena ja poliittisena ilmiönä. Työväenliike oli osan työväestön identiteetti, mutta ei ulottunut kaikkiin. Haapala varoitteleekin haksahtamasta liian yksinkertaisiin työväestön ja työväenliikkeen synnyn selityksiin, kuten sosialismin opin leviämiseen Suomeen ulkomailta - tai että työväenliike syntyi köyhien kokemasta sorrosta tai pitkästä vihasta.
Haapala näkee kuoleman, työväestön hiipumisen 1990-luvun lopun teollisuus- ja palkkatyöyhteiskunnan murentumisessa. Perinteinen luokkajako ja luokkakulttuuri katoavat, ay-liikkeen johtajat omaksuvat porvarillisen kansantaloustieteen puheen ja tavoitteet. Työväestö on historiaa vailla tulevaisuutta. Haapalan väite on työväestön häviäminen. Väite ei pidä sisällään työtä tekevien suomalaisten ja heidän historiansa häviämistä. Haapala jättää avoimeksi sen, keitä nämä palkkatyötä suomalaisessa yhteiskunnassa tekevät sitten ovat, miten heidän asemansa on muuttunut ja miten heitä pitäisi kutsua. Keskeistä on, että työväestön käsitettä ei sellaisenaan voi venyttää 2000-luvulle, vaikka sosiaaliset erot toki ovat yhä olemassa ja yhteiskunta niitä myös jatkuvasti tuottaa. Yhteiskunnalliselle agendalle on tuotava työväestön sijaan uusi subjekti.
Kirjan viimeisen artikkelin ”Onko Suomessa vielä työväestöä?” kirjoittaja sosiologian professori Harri Melin puolestaan vastaa asettamaansa kysymykseen kyllä. Työväenluokka elää, se ei ole 2000-luvun Suomessa kuollut tai hävinnyt mihinkään. Tuoreisiin tilastoihin vedoten Melin osoittaa luokan ja toimeentulon olevan vahvassa kytköksessä toisiinsa. Kaikkiaan 60 % palkkatyöläisistä sijoittuu edelleen työväenluokkaan, loput keskiluokkaisiin ryhmiin. Puolet palkkatyöläisistä on naisia ja merkittävää on, että nk. ammattitaidottomien työläisten ryhmässä naisten osuus on ratkaisevasti miehiä suurempi. Se kertoo paljon työväestön sisäisistä rajoista ja niiden rakentamisesta.
Rajoja on rakentunut tai rakennettu myös 1960-luvulta nykyisyyteen tultaessa. Työmarkkinoista on luotu julkisuudessa kuvaa, jota luonnehtii jatkuva muutos ja liike. Viimeksi kuluneen 20 vuoden aikana sosiaalinen liikkuvuus on kuitenkin vähentynyt. Joskin kovin runsasta se ei ollut aiemminkaan, kuten Susanna Fellman valottaa kirjan artikkelissaan ”Juoksupojasta toimitusjohtajaksi? Suomalaisen työväestön uramahdollisuudet suuryrityksissä 1900-luvulla”. Tietotyön yleistyminen ei 2000-luvun Suomessa tarjoa sosiaalisen kohoamisen mahdollisuuksia kaikille. Tietotyöläiset rekrytoituvat useammin keskiluokasta, duunareista tulee vahvalla todennäköisyydellä duunareita. Luokka selittää hyvin konkreettisesti mahdollisuuksien eriarvoisuutta.
Melin kulkee vastavirtaan aikamme poliittisessa ilmastossa, joka painottaa yhteiskuntaluokkien merkityksen vähentymistä ja luokan kuolemaa. Luokkayhteiskunnasta puhuminen ei sovi talouden ensisijaisuutta korostaville poliittisille areenoille, jossa politiikka merkitsee yhä useammin vain sopeutumista taloudellisiin välttämättömyyksiin. Keskelle kansainvälisen kilpailukykymme kohottamisen retoriikkaa, Melin iskee tylysti elävät luokat ja niiden luokkaintressit. Melin myös täsmentää, että luokkajaon rinnalle, tai sisälle on tullut tai tunnistettu uusia yhteiskunnallisia jakoja, kuten sukupuoli, sukupolvi, etnisyys tai uskonnollinen vakaumus.
Työväestön rajat – kirjassa on kaikkiaan 10 artikkelia, jossa luodataan työväestöä ja sen rajoja. Huomiota saavat niin maalaisköyhälistö, rakennusalan palkkakehitys, yhteiset vappujuhlat, suomalainen kommunismi, elokuvien työläiset kuin maahanmuuttajatkin. Kirja on Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisusarjan ”Väki voimakas” 18:sta teos. Seura perustettiin 1984 edistämään yhteistyötä ammattitutkijoiden ja harrastajien sekä alalla toimivien arkistojen ja muiden laitosten välillä. Julkaisuihin ja toimintaan voi tutustua osoitteessa http://www.helsinki.fi/jarj/thpts/.
No onko se työväestö historiaa? Kannattaa katsoa ympärilleen ja kysyä toimisiko seuraava malli sittenkin: herroja emme ole, keskiluokkaisiksi emme tule, olkaamme siis palkkatyöväestöä. Kuitenkin sillä täsmennyksellä, että palkka on kokoaikaista ja säännöllistä.
Kirja-arvosteluni teokseta Jakke Holvas – Jussi Vähämäki, Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki 2005, 215 s.
Lunastuksen odotus
Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ottavat kantaa työelämän muutokseen, epätyypillisen työn tyypillistymiseen. Kirjan ytimenä ei ole vastustaa uutta työtä, vaan ravistella yhteiskuntaa nykytyötä vastaavaan kehikkoon. Karkeasti kirjoittajien peräämä muutos merkitsisi perustulojärjestelmää, jonka kautta pilkkahintaan tarjotusta uudesta pätkätyöstä olisi mahdollista kieltäytyä sekä vaatia työn sisältöä vaativa korvaus. Oikea palkka oikeasta työstä ei ole uusi ajatus. Sen sijaan näkemys siitä, että varalla olo, seuraavan työn etsintä on normi ja työssä olo on hetkellinen välitila, on ajatuksia herättävä.
Odotustila – Pamfletti uudesta työstä hakee vauhtinsa pitkän ajan jännitteestä. Apuja nykyisen työn ymmärtämiseen tekijät kaivavat kreikkalaisesta ajattelusta. Vertailuun asetetaan antiikin orja ja uuden pätkätyön tekijä. Orja omistettiin, hän kuului jollekin. Hän oli parempi kuin ”thes”, vierastyöläinen joka joutui vuokratuksi pois. Uuden työn tekijä, pätkätyöläinen ei kuulu kellekään, mutta etsii taukoamatta. Tyypillisesti yliopistovirkaa hakeva on jatkuvassa odotustilassa.
Koko elämä on työaikaa. Pätkien välillä ollaan matkalla seuraavaan eli ”between jobs”. Eletään hälytystilassa, sillä mikä tahansa kontakti seminaarin kahvitauolla voi olla hyödynnettävissä työn kentällä. Myös oman työn arvosta vallitsee epätietoisuus. Palautetta ei tule. Kaikki alkaa aina alusta uudessa projektissa, eikä edes työn päättymistä voi tulkita huonoksi osaamiseksi, vaan rahoituksen loppumiseksi. Kirjoittajat heittävät uuden työn arvon merkkien tulkitsemisen verrokiksi kremlologian, tuon neuvostohavainnoinnin, jossa pienistä merkeistä ja sanamuodoista tehtiin elämää suuremmat tulkinnat. Yliopistoyhteisössä vertaus pelaa; työstä saatu palaute on harvinaista. Jos joku kiireiltään, tai sen esittämiseltä ehtii ja vielä sanookin, niin siitä on syytä ryhtyä tulkitsemaan taka-ajatuksia. Onko kenties henkilökohtaisen suoritusosuuden arvio muuttumassa?
Työnteon katkojen ohella ongelma on myös työstä maksettu hinta. Akateemiset pätkätyöläiset myyvät ammattityötään millä hinnalla hyvänsä. Tai jättävät myymisen väliin ja tekevät luennot ja julkaisut ilmaiseksi saadakseen kartutettua CV:tään vielä yhdellä ranskalaisella viivalla. Oppineiden keskuudessa elää vahva usko, että paikka auringosta löytyy kun julkaisuluettelo on tarpeeksi pitkä. Lunastus on uskonasia.
Teoksessa ollaan vahvoilla akateemisten alojen osalta. Tutkijoiden työn vertaaminen strippareihin toimii; molempien on saatava huomiota, ilmaistava itseään ja pantava persoonansa peliin. Työ on totta tosiaan performatiivista. Kirjoittajien kuva uuden työn yhteiskunnasta kuitenkin vaappuu, jos otetaan ajatteluun mukaan hoiva-alan tai palvelusektorin työ. Lidl:n kassalla työ on yhä perin fyysistä, eikä lainkaan performatiivista. Kirjoittajille uusi ja vanha työ ovat monin paikoin kolikon vastakkaiset puolet. Uusi ei kuitenkaan välttämättä syrjäytä vanhaa. Vanhakin elää uutta, työntekijöille epävarmuutta tuottavaa elämää.
Työelämän suunnan muuttaminen vaatisi kokonaisratkaisun. Sen puuttuminen ei kuitenkaan estä ryhtymästä pieniin askeliin. Aloitetaan vaikka tästä. Yliopistot ovat jo pitkään proletarisoituneet, miellyttävää olisi että myös palkkatyöläismentaliteetti saapuisi samaan taloon. Palkkatyöläisyyden käsittämisen voisi aloittaa kirjoittajien ehdottamalla solidaarisuudella kolleegoita kohtaan. Työtä tehtäisiin vain palkkaa vastaan ja palkkauksesta tehtäisiin läpinäkyvää. Siis tietoisesti, juuri päinvastoin kun UPJ:n yksilöllisen suoriutumisen ajattelu kulkee. Tämä siksi, ettei ehdottomasta orjuudesta tulisi tavoiteltavaa vain sen takia, että on parempi kuulua jollekin kuin ei kellekään.
